1. Mauritania (kevät 2012)

Neljän kuukauden Länsi-Afrikan turneeni aikana majoituin useimmiten Couchsurfing.comista löytämieni paikallisten luona. Mauritaniassa hostikseni valikoitui pääkaupungissa Nouakchotissa asuva Mohammed perheineen. Pääsin hetkessä osaksi isoa afrikkalaista yhteisöä, sillä Mohammedin nelihenkisen ydinperheen lisäksi taloutta elävöittivät samassa rakennuksessa ja naapurissa asuneet lukuisat sukulaiset ja ystävät. Kahdeksan päivän vierailuni aikana elin heidän kanssaan normaalia arkea: hain lapset koulusta, kävin torilla, ja söin kalaa ja riisiä talon naisten kanssa sormin, lattialla istuen. Pääsin mukaan naapurin hääjuhlaan, ja iltapäivän teehetkiin. Illat olivat erityisen ikimuistoisia: tuolloin istuin kadunvarressa Mohammedin kanssa, ja myin hänen apunaan kahvia ohikulkijoille muutaman eurosentin hintaan. Juttelimme Afrikan ja Euroopan eroista samalla kun leikitin Mohammedin suloista 3-vuotiasta poikaa Makhtaria. Hän ei kuulemma minua ennen ollut antanut kenenkään valkoihoisen ottaa itseään syliin. Tunnelma oli jotenkin taianomainen noina iltoina, johtui se sitten ympäröivästä lämpimästä pimeydestä taikka Mohammedin perheen luona saamastani ystävällisestä vastaanotosta.

2. Nicaragua (kevät 2013)

”Meneekö tämä laiva Little Corn Islandille?”, kysyin kulahtaneen sinisen paatin edessä seisovalta lipunmyyjältä Nicaraguan Big Corn Islandilla. ”Si, si!”, mies vastasi ja viittoi minut kärsimättömästi sisään laivaan. Matkan hinta, 10 euroa, tuntui yllättävän korkealta edessä olevalle puolen tunnin matkalle, mutta ajattelin vain, että taas turistia huijataan.

Istuimme suomalaisen reissukaverini Miran kanssa kannelle kuumaan auringonpaisteeseen paikallisten pakkautuessa kapsäkkeineen laivan pieneen sisätilaan. Halusimme ottaa kaiken irti lyhyestä merimatkasta. Tunnin päästä istuimme kuitenkin yllättäen edelleen aaltoja kyntävän laivan kannella. Hikikarpalot valuivat alas otsiamme, joten päätimme mennä ilmastoituun sisätilaan vilvoittelemaan.

Sisällä juttelimme kahden hollantilaisnaisen kanssa niitä näitä: mistä olette kotoisin, mihin menossa. Naiset kertoivat käyneensä juuri Little Corn Islandilla. Naurahdin, että taisitte siis oikein tykästyä paikkaan, kun olette heti menossa uudelleen.  Kerroimme, että me taas olimme ensimmäistä kertaa matkalla tuolle reppureissaajien suosikkisaarelle. Hollantilaiset näyttivät hämmentyneiltä.

”Ei tämä ole Little Cornille menevä laiva,” sanoi heistä toinen vakavana.

”Mitä??”, huudahdin ihmeissäni. ”Jos tämä ei ole Little Cornin laiva, niin minne tämä sitten on matkalla?!”

Käännyin katsomaan Miraa silmät suurina. Kummankin aivot kelasivat kuumeisesti vaihtoehtoja. Hetken tuijotimme toisiamme kauhunsekaisin ilmein, sitten purskahdimme samanaikaisesti aivan hervottomaan nauruun. Ei ollut todellista!

Tajusimme olevamme Bluefieldsiin matkaavassa pahamaineisessa laivassa, joka kestäisi kuusi tuntia. Olimme siis matkalla takaisin Nicaraguan mantereelle, emme pienelle paratiisimaiselle Karibiansaarelle.

No, siinähän sitä oltiin jumissa kuin tatit kattilassa. Emme muuta voineet kuin nauraa, ja sitä teimmekin useaan otteeseen seuraavien tuntien aikana. Hekottaminen hieman lohdutti, vaikka merimatka olikin kunnon oksennuskyyti etenkin takaisintulomatkalla. Jouduimme näet lopulta tekemään tuon kuuden tunnin reissun kahteen kertaan – pitihän meidän päästä takaisinkin Big Cornille, josta meillä oli lento takaisin Managuaan. Toisella yrittämällä pääsimme jopa Little Cornilla vihdoin käymään, kun varmistimme useaan otteeseen että kyseessä olisi nyt oikea kyyti. Pikavenematka maksoi vain 5 euroa. Aikaisemman rahastajan pyytämä summa oli siis ollut ihan oikea – laivan kohde vain oli väärä! Noh, saimmepahan ainakin nauraa vatsamme kipeiksi tuon erheen vuoksi.

3.  Nicaragua  (kevät 2013)

Jatkoa edelliseen tarinaan: Bluefieldsiin päätyminen olikin oikeastaan mitä huipuin asia siinä mielessä, että päätimme samalla poiketa läheiseen Pearl Keysin saaristoon, joka muuten olisi jäänyt väliin. Pearl Keysin pikkusaarilla seikkaileminen oli lopulta koko kolmen kuukauden Väli-Amerikan reissumme kohokohta. Tutustuimme paikalliseen kalastajamieheen, joka järjesti meille majapaikan tuttavansa vartioimalta autiosaarelta. Vietimme kaksi yötä vanhassa hotellissa tuolla saarella, jossa ei ollut enää pariin vuoteen ollut sähköä eikä juoksevaa vettä. Päivisin uimme kirkkaanturkoosissa meressä ja kiersimme muita saaria veneellä. Kävimme katsomassa mm. apokalyptistä Wild Cane Keyn saarta, jossa entinen luksushotelli oli tuhottu tuhannen päreiksi keskelle viidakkoa. Se oli uskomaton näky.

Parhaiten meille jäivät mieleen Pearl Keyn sysimustat yöt: tähtitaivas oli saaristossa aivan uskomattoman kirkas, kun lähistöllä ei ollut yhtään valosaastetta. Tähdenlentoja näkyi jatkuvasti, ja tulikärpäsiä siellä täällä. Yhtenä iltana meressä vilkkui jänniä pikkuvaloja – aivan kuin tulikärpäset olisivat lähteneet uimaan. Ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen bioluminesenssi-ilmiö. Tuollaista tuikkivaa merta ei ihan heti unohda.

Seuraavan matkakokemushaasteen saa Tanja.

Teksti ja kuvat: Mirva Lempiäinen