Harri

Vaikka nuorena miehenä asuinkin pitkiä aikoja ulkomailla opiskelun ja työn merkeissä, niin koen kuitenkin että matkailukärpäsen pureman sain suhteellisen myöhään, noin 25 vuoden iässä. Matkailun ohella toinen intohimoni on autoilu ja juuri autoilun kautta sain ensikosketukseni siihen, minkä minä koen matkailuna. Asuessani Yhdysvaltain länsiosissa tein useinkin kohtuullisen mittavia road trippejä ja vuosien varrella niissä alkoi enenevissä määrin olla pääpainona ratinpuristamisen sijaan vaihtuvat maisemat ja uudenlaiset elämykset. Keväällä 1991 tein yhdessä sisareni kanssa yhdistetyn auto- ja junamatkan Pohjois-Meksikon Copper Canyonille ja se oli ehkä ensimmäinen retki, joka oli enemmän ”matkailua” kuin ”ajamista”. Seuraavana vuonna laitoin rinkan selkään ja lähdin pitkälle reissulle Etelä- ja Keski-Aasiaan. Lensin Katmanduun ja tulin sieltä maata pitkin takaisin Suomeen. Viimeistään tämän reissun myötä tuli selväksi priorisointi, joka on jatkunut tähän päivään asti: työ, ihmissuhteet ja asuminen pitää järjestää niin, että ne mahdollistavat matkustamisen maksimoinnin.

”Happiness is not a station you arrive at, but a manner of traveling”, sanoi Ogden Nash. Tämä kuvaa täydellisesti suhtautumistani matkustamiseen. Kohde on minulle aina ollut sivuseikka ja matka sinne olennaista. Matkustamiseeni ovat aina kuuluneet suuret maa-alueet ja pitkät etäisyydet. Onnellisimmillani olen suuren mantereen keskipisteessä, josta on pitkä matka kaikkialle. Suuri manner on tarpeen myös siksi, että en juuri välitä olla paikallani, vaan matkustaminen minulle on nimenomaan matkustamista – siirtymistä eteenpäin. Lentämistä kohtaan koen myötäsyntyistä vastenmielisyyttä, koska se vääristää etäisyydet ja tekee matkustamisesta aivan liian kohdehakuista. Hauskuus harvoin on määräpisteessä, vaan matkalla sinne.

Usein minulta, kuten meiltä kaikilta paljon matkustavilta, kysytään, että mikä matkustamisessa viehättää. Minulle matkustaminen edustaa erityisesti vapautta ja ongelmanratkaisua. Pyrin matkoillani ja varsinkin ennen niitä minimoimaan kaiken suunnittelun, koska se rajoittaa vapautta. En koskaan varaa mitään etukäteen ja pyrin myös tietoisesti välttämään etukäteistiedon hankkimista. Kun ei mitään tiedä, niin saattaa toki missata jotain olennaista, mutta se mitä löytää, tuntuu sitäkin merkityksellisemmältä, kun sen on ”itse löytänyt”. Ja tästä pääsemme ongelmanratkaisuun. Kun matkustaa kuten minä, niin se pakottaa keskittymään hetkeen ja ottamaan siitä kaiken irti. Jokainen ateria, yösija ja rajanylitys on vaivan takana. Jokainen kyyti seuraavaan kaupunkiin pitää etsiä. Ongelmat ovat konkreettisia ja ne ovat tässä ja nyt, eivätkä ”strategisia paradokseja”, kuten elämämme haasteet yleensä. Ja yleensä mitä vaikeampi ongelma, niin sitä mielenkiintoisempaa sitä on jälkikäteen muistella. Lukemattomia kertoja olen saanut kertoa verenmyrkytyksestäni Kongossa, pidätyksestäni Kolumbiassa tai puukotuksista Malawissa. Eivät ne mukavia kyseisellä hetkellä olleet, mutta kaipa sitä lähinnä istuisi kotona, jos mukavuutta olisi vailla. Sanomattakin siis lienee selvää, että haluan järjestää matkani itse, koska muuten se olennaisin, eli ongelmanratkaisu, jäisi puuttumaan.

Vielä omasta suhtautumisestani maiden ja pisteiden keräämiseen, koska se on Maailmanmatkaajien jäsenistössä suuria tunteita viime aikoina herättänyt. Teini-iässä harrastin lintujen tarkkailua ja niihin aikoihin alkoi kuulua Turun suunnalta kummia. Siellä eräät lintuharrastajat olivat ottaneet tavaksi ajaa kymmeniä tai satoja kilometrejä vain nähdäkseen jonkin tietyn lintulajin. Heitä kutsuttiin bongareiksi. Lintuharrastajien enemmistö suhtautui näihin kummajaisiin vähintäänkin paheksuvasti ja pahimmillaan vihamielisesti. Pian kuitenkin huomattiin, että monipuolisen kokemuksensa takia nämä hätähousuiset autoilevat lintumiehet olivat valtakunnan parhaita lajimäärittäjiä maasto-olosuhteissa ja sitä kautta edistivät myös tiukkailmeisempää tieteen tekemistä. Lisäksi muutamaa vuotta myöhemmin juuri bongaus toi lintuharrastuksen kaiken kansan tietoisuuteen. Sittemmin bongausvetoiset tapahtumat, kuten Tornien taisto, taas ovat vuorostaan lisänneet suuren yleisön tietoisuutta linnustostamme osana elinympäristöämme ja siten toivottavasti saaneet jotain yleistä hyvää aikaan.

Pointtina tässä on, että usein paljon maita ja alueita bonganneet ovat myös kyvykkäimpiä matkustajia. Extreme Travellers International Congressin kautta olen henkilökohtaisesti tavannut mm. Charles Veleyn, Jorge Sanchezin ja Don Parrishin, ja he ovat todella mielenkiintoisia herroja ja heille matkustaminen likipitäen kaikissa olosuhteissa on tuttua ja siinä on arvo sinänsä. Sama päti edesmenneeseen kollegaamme Veikkoon, jota Merjakin luonnehti käveleväksi matkailun tietotoimistoksi. Itse en pitkään aikaan laskenut muuta kuin ylittämiäni maarajoja, mutta maitse tapahtuvan matkustamiseni takia minulle varsinkin TBT-pisteitä on reilusti kertynyt. Suoranaisesti en ole itseäni koskaan maabongarina pitänyt, koska en ole lähtenyt maita samalla tavalla hakemaan kuin turkulaiset aikoinaan mustajalkatylliä, mutta kyllähän pisteidenlasku ja kirjanpito harrastukseemme oman säväyksen tuo. Taidan olla jäsenistömme ainoa, joka on yli 600 TBT-pisteellä ”päässyt” pisteidensä todistamisruljanssiin. Veikkohan ei siihen suostunut osallistumaan ja jäi siksi pois TBT:stä. Olihan se aika turhauttavakin hässäkkä, mutta jollain tapaa oli mielenkiintoista, kun joutui käymään läpi kaikki valokuvat, matkaraportit, tiliotteet ja leikekirjat etsiessään todisteita maailman eri kolkissa käymisestä. Siinä tuli samalla elettyä ne matkat uudelleen. Kun viimein sai pisteensä hyväksytysti todistettua, niin siinä kuin vahingossa sitoutuminenkin koko asiaa kohtaan kasvoi.

Bongaatte tai ette, nauttikaa matkoistanne ja muistakaa, että saman asian voi tehdä monella eri tavalla. Tärkeintä on, että itse on tyytyväinen.