Keisaripingviinejä etsimässä

Kolmena edellisenä vuonna Weddellinmeren itärannalla jäähylly murtui ja lähes koko keisaripingviinien yhdyskunta menetti keskenkasvuiset poikasensa, jotka eivät vielä pystyneet uimaan.

Uutinen pysäytti muutkin kuin ilmaston lämpenemisestä painajaisunia näkevät. Tuttu elokuva on näyttänyt meille isoa munaa vatsapoimussa kantavan emon ja munan nopean vaihdon isäpingviinille, joka pitää sen lämpimänä Etelämantereen hyisessä pakkasessa toisten isien joukossa äidin hankkiessa ruokaa kaukana merellä. Kun poikanen lopulta kuoriutuu, kaksi kuukautta riutunut isäpingviini pääsee syömään ja vuoro vaihtuu. Monituhatpäisestä pingviinijoukosta puolisot löytävät toisensa ääntelemällä. Jos pörröinen pikkupingviini selviytyy joutumatta saaliiksi, se lähtee muutaman kuukauden kuluttua toisten nuorten kanssa marssimaan kohti merta ja vaaraa uhmaten hyppää jään reunalta mereen.

Keisaripingviini on maailman suurin pingviini. Se voi kasvaa jopa 130 sentin mittaan ja painaa nelisenkymmentä kiloa. Se ei tee pesää mutta solmii pitkän parisuhteen. Se on ainoa pingviini, joka lisääntyy Etelämantereen talvessa. Sen selviytymisen selittää lajin sosiaalisuus ja järjestelmällisyys: munaa vatsapoimussa hellästi kantavat koiraat kokoontuvat valtavana joukkona yhteen pitääkseen lämpöä yllä jopa -60 asteen pakkasessa. Ryhmässä uloimmatkin välttyvät jäätymiseltä siirtymällä vuorollaan sisäpiiriin.

Suurin toivein matkaan

Keisaripingviinien yhdyskuntia on vain Etelämantereella. Niitä nähdäkseen voi hankkia risteilyn, joka lähtee Argentiinan eteläkärjen Ushuaiasta, mutta siihen ei riitä Antarctic Peninsulan länsipuolelle tehtävä perusristeily vaan on päästävä sisemmälle, vähintään Weddellinmeren Snow Hill -saarelle. Me varasimme risteilyn hollantilaiselta Oceanwide Expeditions -laivayhtiöltä mutta vahvistimme varauksen englantilaisen Wildfoot Travelin kautta. Se kuuluu Responsible Travelin osoittamiin matkatoimistoihin ja jostain kumman syystä pystyi tarjoamaan lisäalennuksen. Se kelpasi, sillä pikkurahalla näille retkille ei pääse. Kymmenen päivän risteily ilman Ushuaian lentoja maksoi lopulta 7500 euroa henkeä kohti. Mieli teki käydä samalla matkalla Etelä-Georgiassa ja Falklandin saarilla, mutta se olisi vaatinut lisää viitisentuhatta euroa.

IAATO on International Association of Antarctic Tour Organisations. Osa meidänkin risteilymme hinnasta menee sitä kautta Antarktiksen tutkimukseen. ” Antarctic Treatyn” allekirjoitti 12 valtiota vuonna 1959 ja vuonna 2016 sen on allekirjoittanut yhteensä 53 valtiota. Se kattaa koko 60. leveysasteen eteläpuolisen alueen, joka tällä sopimuksella jää vain rauhanomaisia, etupäässä tieteellisiä tarkoituksia varten.

Etelämantereelle saa samanaikaisesti rantautua korkeintaan sata henkilöä. Isoista laivoista ei pääse maihin. ”Searching Emperor Penguins” -teemalla Weddellinmerelle risteilee Ortelius, jossa oli 108 matkustajaa. Me neljä olimme ainoat suomalaiset. Miehistöä sekä ravintola- ja majoitushenkilöstöä oli yhteensä viitisenkymmentä, lisäksi yksi lääkäri ja asiantuntevia oppaita yhdeksän. Kapteeni oli venäläinen Yury Marin; eteläafrikkalainen Claudia Holgate vastasi ohjelmista, aikatauluista ja retkistä. Laivassa on mukana zodiac-veneiden lisäksi kaksi helikopteria, joilla keisaripingviiniyhdyskunnan tavoittaminen onnistuu – tai ei onnistu. Alusta pitäen on varauduttava siihen, että ollaan sää- ja jäätilanteen armoilla eikä turvallisuudesta tingitä.

Matkustajien on selvitettävä kuntonsa ja terveydentilansa ja matkavakuutuksella varauduttava myös mahdolliseen evakuointiin. Laivalla allekirjoitetaan vastuupapereita, harjoitellaan yksityiskohtia myöten helikopteriin nousu, opiskellaan zodiaciin meno ja imuroidaan vaatteet ja varusteet, jotka on tarkoitus ottaa mukaan maihin. Laivayhtiön lainaamat saappaat desinfioidaan mennen tullen. Matkamuistoja ei jätetä eikä oteta. Tarkkaa on.

Pahamaineiset vedet

Ortelius läksi Ushuaiasta torstaina 14.11.2019 iltapäivällä. Kevät oli jo pitkällä, koivu oli hiirenkorvalla, bellikset kukkivat ja ihmiset istuskelivat puistoissa. Lumihuippuiset vuoret reunustivat reittiä, aurinko paistoi ja aallokko oli vähäistä. Beagle-kanaalin ja Kap Hornin jälkeen tulimme seuraavana päivänä avomerelle, Drake Passagelle. Isot myrskylinnut seurasivat ja kiertelivät laivaa, albatrossit kaartelivat pitkillä siivillään, kalastivat ohimennen ja nousivat taas. Albatrossi siirtää toisen puolen aivoista lepoon ja nukkuu lentäessään. Se ei räpyttele vaan liitää tuulten avulla. Vaarantunut jättiläisalbatrossi munii yhden munan joka toinen vuosi ja on vaarassa myös pitkäsiimakalastuksen vuoksi. Meidän laivaamme seurasi mustakulma-albatrossi. Senkin siipien kärkiväli on lähes 2,5 metriä.

Illalla vastassa oli tumma säärintama ja yöllä olimme pahamaineisessa risteyksessä, jossa Atlantin kylmät ja Tyynen valtameren lämpimät vedet kohtaavat toisensa ja Antarktista kiertävän, sitä eristävän kylmän merivirran. Sen toisella puolella on uusi, täysin erilainen ekosysteemi. Sää kylmeni nopeasti. Selvisimme myrskyävistä vesistä ilman laivan lääkärin jakelemia pahoinvointipillereitä. Neljän hengen hyttimme sijaitsi keskellä laivaa, joka kulki enimmäkseen aallokkoa vastaan.

Kolmen päivän aikana kylmäharjoiteltiin ja kuunneltiin luentoja. Matkalla opittiin merilinnuista, valaista, hylkeistä, pingviineistä, jäävuorista, historiasta, luonnontieteistä ja ilmastonmuutoksesta. Antarctic Soundiin oli tullut valtava jäävuori, viisi kertaa Snow Hillin kokoinen, ja se piti kiertää, ettei se siirtyessään murskaisi laivaa. Sunnuntaina 17.11. oli luvassa helikopterisää, ja 19.11. samoin. Lauantaina Claudia esitteli suunnitelman helikopteriryhmineen. Samana iltana sumusta erottuivat ensimmäiset Antarctic Peninsulan rantojen vuoret, ja laskevan auringon punatessa niiden yläpuoliset pilvet suuntasimme eteenpäin kohti sumuseinämää.

Pettymyksiä ja iloja

Aamukuudelta olimme läpäisseet Antarctic Soundin ja ohitimme suuria jäälauttoja. Raput ja kaiteet olivat jäässä, taivas oli harmaa ja sateli sen verran, että helikopteri ei lennä. Yksinäinen keisaripingviini seurasi laivaa, uiskenteli ja sukelteli ja nousi sitten jäälle esiintymään. Iltapäivällä laskeuduttiin zodiaceihin, jokaiseen veneeseen kymmenisen matkustajaa, ja risteiltiin jäävuorten väleissä. Nähtiin jääpingviinejä, jotka katsojista häiriintymättä puuhailivat tyylikkäinä ja puhtaina valkoisessa ympäristössään. Palattiin laivaan puolentoista tunnin kuluttua. Seuraavan päivän suunnitelma oli vierailla Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla Hope Bayssa ja rantautua myös Brown Bluffille.

Aamulla kannet olivat lumen peitossa ja tuuli niin, että rantautuminen oli mahdotonta. Esperanza ei ollut vastannut. Sen punaiset rakennukset näkyivät hyvin, mutta rannoilla oleva pingviiniyhdyskunta erottui vain superzoomeilla. Hope Bay on komea lahti: jäätiköt laskeutuvat vuorilta ja jatkuvat tasaisina, kuin leikattuina jyrkänteinä rannoille. Jatkoimme matkaa kohti Brown Bluffia. Kierrettiin valtava jäävuori, kuin tasanne, kymmenien metrien pituinen ja levyinen ja niin korkea, että 7. kannelta ei näkynyt sen päälle.

Brown Bluff on vanha tulivuori, kuin linnoitus muureineen ja torneineen. Sen rinteillä ja ajelehtivien jäävuorten päällä on jääpingviinien yhdyskunta. Päästiin zodiaceihin. Aurinko paistoi ja aallokko oli vähäistä, mutta rannan kivikkoihin aallot kuitenkin iskivät niin, että oli pysyttävä kauempana. Retki kesti kaksi tuntia. Ajeltiin jäävuorilohkareiden väleissä ja nähtiin jääpingviinien lisäksi killer-valaita ja tasanteilla lepäileviä hylkeitä. Kaksi valkokulmapingviiniä valtasi pärskeiden keskellä jääpingviinin kukkulan. Rinteitä pitkin poluilla taapertavat pingviinit tulivat rantaan vastaanottokomiteaksi – turhaan.

Keisaripingviinien yhdyskunta

Tiistaina 19.11. aamu oli selkeä ja aurinkoinen mutta tuuli esti taas suunnitelman täydellisen toteutumisen. Iltapäivällä se tyyntyi. Ortelius oli jään reunalla vuorten puoliksi ympäröimänä, ja yksittäisiä pingviinejä kävi jonkin matkan päässä, keisarikin. Helikopterin lentäessä yli ne kipittivät kovaa vauhtia karkuun. Olimme toiseksi viimeinen helikopteriryhmä. Odotettuamme täysissä varusteissa koko päivän pääsimme illalla matkaan, joka Snow Hillille kesti 20 minuuttia, kävi vuorten ja laaksojen reunustamien laajojen jäätiköiden yli. Yhdeksältä laskeuduimme tukikohdaksi viedyn teltan viereen ja kävelimme kymmenen minuutin matkan lumeen muodostunutta polkua pitkin. Jo matkan varrella olivat ensimmäiset vastaanottajat.

Yhdyskunnassa oli 10 000 aikuista keisaripingviiniä ja harmaat poikaset lisäksi. Ne olivat tiiviissä ryhmittymässä, joka tuntui jatkuvan määrättömästi. Niiden luo ei saanut mennä, ne tulivat itse uteliaina ja pelottomina lähemmäs, taapersivat hauskasti, kurottelivat kaulaansa tai laskeutuivat mahalleen ja liukuivat pois. Poikaset kerjäsivät emoilta ruokaa. Isot linnut lentelivät yläpuolella vaanimassa. Aurinko oli laskemassa ja valaisi ympäristön pehmeästi. Tunnin kuluttua hyvästelimme viimeisen pingviinin, joka päivysti tukikohdassa, ja nousimme helikopteriin. Valo oli kuin suomalaisessa kesäyössä ja sää kuin parhaina talvipäivinä. Helikoptereista tuli hymyilevää väkeä.

Loppua kohti

Voimakas tuuli romutti taas suunnitelmat: ei tehty enempää helikopterilentoja eikä zodiac-risteilyjä. Mentiin suoraan Antarctic Soundin läpi ja Deception-saarelle, jossa oli tarkoitus rantautua. Yöllinen myrsky, 50 solmun tuuli vaati nopeuden vähentämistä matkustajien mukavuuden vuoksi, eikä aamulla enää ollut aikaa rantautumiseen. Ortelius oli kuin sokerikuorrutettu, mutta aurinko sulatti jäät. Deception Island on tulivuoren kraatteri, jonne mentiin sisään, ja tehtiin laivalla kierros. Nähtiin entinen valaanpyytäjien tukikohta Whaler’s Bay.

Jatkettiin matkaa Half Moon Islandille, päästiin zodiaceilla rantaan ja käveltiin pari tuntia saarella, myssypingviinien yhdyskunnassa. Jäkälän värittämät jyrkät kalliot suojasivat kivisissä pesissään hautovia emoja ja muita kiireisiä yksilöitä, jotka taapersivat rinteessä edestakaisin. Ne menivät vaivalloisen näköisesti pehmeässä, kuoppaisessa lumessa, välillä vatsallaan ja välillä pystyssä, suhtautuivat katselijoihin varovaisen uteliaasti ja uskalsivat ohittaa melko läheltä palatessaan porukalla rannasta.

Saaren toisella puolella seisoskeli muutama valkokulmapingviini. Iso etelänkihu vahti rantaa, jossa näkyi Ortelius sinisellä merellä valkoisen jään ympäröimänä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli +8 astetta Celsiusta, kun läksimme kohti Drake Passagea. Paluumatkalla tuuli kovaa. Laiva keinui taas pituussuunnassa, ja tuntui kuin keula olisi aina jysähtänyt kuivalle maalle. Kannella ei pystynyt kulkemaan suoraan.

Ilmastonmuutos hallitsi paluumatkan asiantuntijaluentoja ja keskustelua. Jos Grönlanti sulaa, vesi nousee seitsemän metriä; jos myös Etelämantereen jäät sulavat, se merkitsee yhteensä lähes 70 metrin vedennousua. Sulaminen vaikuttaa myös maapalloa kiertäviin merivirtoihin ja vauhdittaa ilmastonmuutosta. Planeettamme ei ole tuhon partaalla mutta ihmiskunta on. Meitä on nyt 7,5 miljardia, mutta nykymenolla mahdollisuuksia jää vain noin miljardille, sillä lämpenevillä trooppisilla alueilla eläminen
käy mahdottomaksi ja jo vähäisempikin veden nousu hukuttaa saaria, kaupunkeja, infraa ja viljelysalueita.
Eikä hyvin käy pingviineillekään.

Teksti ja kuvat Tuula Torasvirta